PALoma

Palautin viikonloppuna kehittämishankeraportin ja viikolla opetusharjoitteluraportin. Viimeisen valinnaisten tehtävän sain eilen tehdyksi. Nyt on sitten kaikki tehtävät palautettu, ja iso urakka tarkistuksia vaille valmis. Mitäs nyt sitten? Pitäisikö hengähtää, ihmetellä vai rynnätä jo seuraavaan projektiin? Ainaskin toukokuu on perheessämme juhlaa ja hulinaa, kun omien valmistujaisten lisäksi on sukulaistytön (uskoisin) riehakkaat kolmikymppiset tulossa, miehen pyöreät vuodet (vähän enemmän),  joita juhlitaan kahteen otteeseen. Kaiken huipentaa eksoottinen matkakohteemme toukokuun lopussa: varasin pienen viikonloppupyrähdyksen Romanian Bukarestiin. Ajattelin kun pariisit, lontoot ja roomatkin on jo pariin kertaan katsastettu, voisi mennä katsastamaan vähän eksoottisempaa kaupunkia. On siellä iso palatsi ja paljon kulkukoiria, mitä lie muuta nähtävää sitten bongaammekaan. Mustan meren rannalla olisi tarkoitus myös piipahtaa.

Projekti on ollut mielenkiintoinen, Vespa on ollut hieno kokemus. Olen onnellinen ja iloinen, että pääsin tähän pilottiryhmään. Uskon, että reissu vapaalla tyylillä on ollut minulle soveltuvampi kuin perinteisellä tyylillä.

Näin tässä sitten kävi, että koko pääsiäinen menee näitä raportteja kirjoitellessa. Oma vika, kun jätin taas kaikki viime tippaan. Puolustelen hieman itseäni sillä, että sairastin tosi kovan flunssan, ja se rokotti kahdeksi viikoksi toimettomuuteen, ja myös omat työkuviot ovat jonkin verran aiheuttaneet murhetta ja pohdiskelua. Kummasti se motivaatio vaan heittelee, ihminen on kokonaisvaltainen otus. Nyt kuitenkin olen saanut opetusharjoitteluraportin loppusuoralle, ja kehittämishankettakin naputtelen. Pikkuhiljaa alkaa helpottaa.

Toisen SG-puheen piti teologian tohtori, puheopettaja Juhana Torkki. Olen ollut innostunut miehen teoista ja puheista siitä asti, kun hän viime presidentinvaaleissa arvioi kunkin presidenttiehdokkaamme puheita. Juhana Torkki ei tämän luennon perusteella itsekään ole huono puhuja. Hän osaa, mitä opettaa.

Juhana Torkin luennon aihe oli ”Puheoikeus ja puhevalta”: Aluksi Torkki määritteli molempia termejä. Puheoikeus on hänen mielestään meillä kaikilla, mutta sen käyttäminen vaatii aktiivisuutta. ”Puheoikeus on sillä, joka sen ottaa ja taistelee”, sanoo Torkki. Toisaalta, vaikka taistelee itselleen puheoikeuden, ei se tarkoita, että voisi puhua ja hölistä ihan mitä vaan, ainakaan julkisilla foorumeilla. Tätä kutsutaan puheen sisällölliseksi merkitykseksi.

Puhevalta ei ole synonyymi puheoikeudelle, vaikka Torkin mukaan erheellisesti näin usein tulkitaan. ”Puhevalta on kaikkea sitä, mikä seuraa puheoikeuden jälkeen”, sanoo Torkki.

Kun puheoikeuden otto kysyy aktiivisuutta, puhevallan hankkiminen kysyy taitoa. Puhevaltaan sisältyy lisäelementtejä, kuten puheella vaikuttaminen. Tässä kohdin Torkki vertaili puhevallan merkitystä angloamerikkalaisessa kulttuurissa vs. saksalais- suomalaisessa kulttuurissa. Hän otti vertauksen Hitleristä ja Churchillista. Torkin mielestä saksalais-suomalaisessa ajattelussa puhevallan ottaminen on joten traumaattista, ja tässä kohdin pätevät Hitlerin teot. Puheilla saatiin pahaa aikaan. Toisaalta anglo- amerikkalaisessa kulttuurissa ihaillaan Churchillin puheita toisen maailmansodan aikana, puheita, joilla hän nostatti liittoutuneiden taisteluhenkeä Hitlerin leiriä vastaan. Näin puhevallalla on hyvä ja positiivinen sävy.

Juhana Torkin luento kertoo Marcus Antoniuksen puheesta Julius Caesarin hautajaisissa. Tämä kaikki tapahtui v.44 eKr. Cesar oli salamurhattu, ja salaiiton pääpukarit olivat Brutus ja Cassius. Caesar murhattiin Rooman senaatissa usein miekan- ja tikariniskuin. Jokainen salaliittolainen halusi iskeä miekkansa keisariin. Marcus Antonius ei ollut mukana salaliitossa, sillä hän oli Caesarin luottomies ja uskottu. Marcus Antonius kuitenkin oli sitä mieltä, että Caesar ei olisi ansainnut tulla murhatuksi, ja hän sai suostuteltua itsensä pitämään puheen Caesarin hautajaisissa. Hän hankki Brutukselta ja Cassiukselta puheoikeuden tähän tilaisuuteen. Torkki mainitsee, että William Shakespearen näytelmä Caesarista on mielenkiintoinen, ja pitää tässä teoksessa esitettyä Marcus Antoniuksen puhetta puhetaidon, retoriikan ilotulituksena. Torkin mielestä puheessa on kaikki, mitä hyvässä puheessa tulee olla.

Hyvän puheen tulisi alkaa yleisöstä. Niin Marcus Antoniuskin tekee. Yleisönä hautajaisissa on Rooman kansa, jolle Antonius puhuu. Marcus Antonius tietää, että kansa piti Caesarista, ja niinpä hän haluaa vaikuttaa puheellaan kansaan. Hän valitsee puheensa tyylilajiksi ironian. Puheen aluksi Antonius luettelee Caesarin kolme hyvää tekoa: 1) sotasaaliiden tallettaminen valtion kassaan, 2) Caesarin purskahtaminen itkuun, kun hän kuulee, miten köyhää kansa on ja 3) kieltäytymisen diadeemista kolme kertaa eli joka kerta kun sitä hänelle tarjottiin. Lopuksi Antonius mainitsee vielä Caesarin testamentin, jossa varat oli suunnattu Rooman kansalle.

Marcus Antonius oli luvannut, että hän ei arvostele eikä hauku Brutusta ja Cassiusta puheessaan. Näin hän kysyykin kansalta: ”Oliko Caesar hyvä vai paha?” Ilmeisesti hän oli kuitenkin paha, koska kunnon miehet (Brutus ja Cassius) murhasivat hänet. Hän kysyy tämän kysymyksen aina kerrottuaan ensin Caesarin hyvistä teoista.

Kansa ymmärtää, mistä on kysymys, ja alkaa huutaa ja vaatia murhaajien päätä pölkylle. Marcus Antonius on onnistunut puheessaan. Hän käytti puhevaltaa.

Keskustelut

Näiden kahden SG:n lopuksi keskusteltiin vielä, ja näissä keskusteluissa pohdittiin muun muassa suomalaisten suhdetta puheoikeuteen ja puhevaltaan EU:ssa. Lönnroth totesi, että suomalaisten hyveitä ovat analyyttisyys ja periaatteellisuus, mutta he eivät uskalla ottaa valtaa edistääkseen omia päämääriään. He ikään kuin ensin tarkkailevat mitä muut tekevät, ja pohtivat vasta sitten, mitä pitäisi tehdä. Lönnroth totesi erään korkean suomalaisen EU-virkamiehen todenneen, että ”suomalaiset tarkastelevat maisemia peruutuspeilin, ei tuulilasin kautta”. Toisaalta, itse puhekulttuuri ja puhuminen ei ole erityisen suomalaista touhua. Suomalaisethan tunnetusti tekevät ensin, ja puhuvat sitten. Torkki mainitsi, että esim. eteläeurooppalaiset hehkuttavat puheillaan tekojaan etukäteen, vaikkakin edessä oleva teko olisi hyvinkin pieni.

Lopuksi molemmat totesivat, että suomalaisessa koulutuksessa ei todellakaan paljon opeteta eikä opetella puhetaitoja. Torkki mainitsi taannoisella USA:n matkalla valitseensa Minnesotassa randomilla yhden lukion, jossa hän kävi tutustumassa. Siellä minnesotalaisessa lukiossa oli neljä puheopin (speech) lehtoria.

Kuuntelin verkossa Helsingin yliopiston Studia Generalian kaksi luentoa, jotka pidettiin 18.10.2007. Valitsin nämä luennot siksi, että opetan itse suomen kieltä, viestintää ja puhetaitoa.

Ensimmäinen luennoitsija oli EU:n käännöstoimen pääosaston päällikkö Juhani Lönnroth, joka luennoi aiheesta “Kieli vallankäytön välineenä.”  Lönnroth tarkasteli luennossaan suomen kielen asemaa EU:ssa sekä kielen, kääntämisen kuin myös kulttuurisen identiteetin näkökulmasta.

Lönnroth valotti heti alussa, että  Suomen liittyessä EU:iin vuonna 1995, suomen kielestä tuli EU:n virallinen kieli. Kaikkien EU:n jäsenmaiden kielet ovat virallisia kieliä, tasapuolisesti. Seuraavista luvuista saa jonkinlaista hahmotusta, minkälaisia volyymejä herra Lönnrothin käännöstoimistossa pyöritellään. Vuositasolla käännetään noin 60 000 sivua muista kielistä suomen kielelle ja 6000 sivua suomen kielestä muille kielille. EU:ssa on tällä hetkellä siis 23 virallista kieltä. Komissio käännättää vuositasolla 1.7 miljoonaa sivua tekstiä, ja tämän kustannus on 1.1 miljardia euroa vuodessa. Kuitenkin tämä on vain 1 % koko EU:n budjetista, ja 1 % kaikkien EU-maiden bkt:sta. Lönnroth oli laskenut, että tämä taas on 1/ 10 000 EU:n koko taloudesta. Loppupeleissä se kuulemma on vain yhden kahvikupillisen hinta per EU:n asukas.

EU:n 23 kielen käännösrumbasta aiheutuu 506 kielikombinaatiota. Ja: mikään direktiivi ei astu voimaan, ennen kuin se käännetty kaikille kielille. Vuonna 1995, kun Suomesta tuli EU:n jäsen, noin puolet käännettävistä teksteistä oli ranskalaista alkuperää, nykyisin ranskan osuus on vain 14 %. EU:n alkuaikojen neljä virallista kieltä olivat muuten ranska, saksa, italia ja hollanti. Englannin kieli ei ollut niiden joukossa.

Lönnroth puhui hieman myös eurooppalaisten erilaisesta kulttuurisesta kielestä. Hän otti esimerkin yhdeksänvuotiaasta suomalaispojasta, joka käy ranskalaista koulua ja asuu ulkomailla. Kun hänen ranskalainen opettajansa kysyy pojalta, mitä hän pitää koulusta, poika vastaa ranskaksi: ” Oi, rakastan koulua intohimoisesti”. Kun pojan isoäiti soittaa Suomesta, ja kysyy, miten pojalla menee koulussa, poika vastaa: ”No, ihan ok”. Lapsi  omaksuu erilaiset kulttuuriset sanonnat ja tavat hyvin nopeasti.

EU:ssa toimivaa kääntäjää Lönnroth kutsui salapoliisiksi, siinä mielessä, että kääntäjän on ymmärrettävä niiden maiden kieli ja kielen kulttuuri kuin myös poliittinen kulttuuri ja historia, jotta hän pystyy kääntämään asioita järjellisesti. Lönnroth otti esimerkin Paavo Lipposen ”nahkurin orsilla tavataan”- lausunnosta, että jos sitä rupeaa kääntämään, on todellakin tunnettava jo aika tavalla Suomen sosiaalidemokraattien ja keskustapuolueen historiaa pystyäkseen kääntämään lauseen oikein. Lönnroth kutsui kääntäjää myös yhteiskunnallisen todellisuuden tulkiksi kuin myös kielen kehittäjäksi.

EU:n myötä meille on tullut aivan uusia sanoja suomen kieleen, ja ne ovat syntyneet direktiivien ja lainsäädännön tulkkaamisen tarpeesta. Uusia sanoja ovat esim. subsidiariteetti eli läheisyysperiaate,  sosiaalidialogi eli yhteiskunnallinen vuoropuhelu ja governance eli hyvä hallintotapa.

Lopuksi Lönnroth puhui suomen kielen tulevaisuudesta niin Suomessa kuin EU:ssa. Hän totesi, että nykyinen sähköposti- ja chattailutyyli ovat köyhdyttäneet kieltä paljon. Hän totesi, että suomen kielen asemaan opetuksessa tulisi kiinnittää enemmän huomiota, jotta kielenkäyttömme ja osaamisemme ei täysin rappeutuisi. Hän totesi myös, että nykyisin kirjoittamisessa ja ilmaisussa on nykyajan nuorilla aikuisilla todella vakavia puutteita. ”Mikäli et osaa itseäsi ilmaista omalla äidinkielellä, et osaa sitä muillakaan kielillä”.

Opettajan taidot helppoja?

Yliopettajat Kimmo Mäki ja Mika Saranpää kyllä hallitsevat molemmat sanan käytön. Luento oli mielenkiintoinen alusta loppuun, vaikka joissakin kohdin hieman tuli pientä briljeerauksen makua… Saranpään luennoimistyyliä kutsuisin fraseeraukseksi, mies todellakin heittelee kommentteja ilmoille kommenttien heittelyn innossa. Sanoja väänneltiin ja käänneltiin paljon, ja hienoja uusia termejä heiteltiin yleisölle vain termien heittelyn innossa?  Väitteitä sinkoili  ilmassa, eräs niistä otsikossa. Luennoitsijat väittivät, että opettajan taidot ( kai se substanssi?) ovat helppo oppia (kai  se opettaminenkin?) , mutta asenne on vaikeampi oppia. Asia kerrotaan materiaalissa näin: “Tiedot ja taidot loppujen lopuksi yksinkertaisia. Ratkaisevaa on asenneosaamisena ilmenevä luottamus ja sen myötä syntyvä asiantuntijaorganisaation johtamistoiminnan tulkinta käytännössä.” Minulle jäi epäselväksi luennolla ja edelleen lukiessani materiaalia, mitä tarkoitetaan asenteen kautta syntyvällä luottamuksella? Tarkoitetaanko sillä johdon luottamusta asiantuntijoihin, vai tarkoitetaanko sillä kollegojen tai opiskelijoiden luottamusta? Siksi jäin pohtimaan asiaa, enkä täysin allekirjoita väitettä. Asenne on kaikessa tärkeä, mutta en vähättelisi tietoja ja taitoja asenteen kustannuksella.

Työkulttuurit koulutusalakohtaisia?

Luennoitsijat väittivät, että työkulttuurit muotoutuvat pitkälti jokaisen koulutusalan sisällä. Näin liiketaloustieteen puolella vallitsee tämän opin mukaan erilainen työkulttuuri kuin vaikkapa insinööritieteissä. Työkulttuurin muodostavat alan sisällä toimivat ihmiset, heidän informaalinen maailmansa ja henkilökemiansa. Formaalinen työympäristö organisaatiotasolla muodostaa ikäänkuin raamit tälle kaikelle. Formaaliin luetaan johtamisteot ja johtamiskulttuuri.

Mäki ja Saranpää ovat määritelleet nk. mosaiikkimaisen organisaation, joka rakentuu useista eri työkulttuureista organisaation sisällä. Työkulttuureja ovat: individualistinen, teennäisen yhteistyön, kollaboratiivinen, klikkiytynyt ja liikkuvan mosaiikin työkulttuuri. Teennäisen ja klikkiytyneen työkulttuurin varmaan monet tunnistavatkin, liikuvan mosaiikkisella työkulttuurilla tarkoitetaan kulttuuria, jossa projektit määrittelevät työtä. Siirrytään projektista toiseen, ja yhteisellä työpaikalla vain telakoidutaan ja vaihdetaan projektia.

Vastaaminen on vaikeaa?

Puhuttiin myös paljon organisaatioiden strategioista ja visioista. Todettiin, että yleensä organisaatioiden kehittämispäivillä laaditut hienot termit tai kysymykset ovat liian vaikeita vastattaviksi. Pitäisi kysyä helpommin. Vastaamisen perusasioiden pitäisi olla: 1) Paikka 2) Aika ja 3) Työkalut. Avattuna siis: Missä, minä aikana ja millä työkaluilla me suunnittelemme, toimeenpanemme, arvioimme ja kehitämme? Näitä areenoita luennoitsijat nimittivät tulkintafoorumeiksi. He ehdottivat myös, että suunnitteleminen ja kehittäminen pitäisi kirjoittaa kalenteriin, vuodenkelloon, jo vuodeksi etukäteen. Näin aikataulut, paikat ja työkalut olisi etukäteen jo mietitty.

Mäki ja Saranpää myös painottivat, että tavoitteet ja peruskysymykset ovat yleensä liian monimutkaisesti formuloituja. He ehdottivat selkeitä kysymyksiä muotisanojen sijaan:
Meidän näkökulmistamme tärkeää on…. Tavoitteiden saavuttamiseksi me teemme….. Yksinkertaistaminen pitäisi myös ulottaa mittareihin, niiden tulkintaan ja numeroiden tulkintaa. Esimerkkin: jos sanotaan, että opiskelijoiden keskeyttämisaste meidän oppilaitoksessa on 12 %, niin mitä se käytännössä tarkoittaa? Kolmen perusteesin jatkoksi lisättiin vielä neljäs, ohjaaminen, joka tarkoittaa kaiken edellämainitun tukemista.

Pedagoginen tyhjiö

Luennoitsijat mainitsivat sanonnan pedagoginen tyhjiö, joilla he ymmärtääkseni tarkoittivat sellaista tyhjää tilaa, joka jää ilmaan leijumaan, kun strategiat ja visiot on määritelty, eikä kukaan tiedä, miten siitä pitäisi jatkaa eteenpäin. Usein nämä termit ja fraasit jäävätkin elämään omaa elämäänsä strategiakansioihin, ja opettajat ja johtajat tekevät työtään käytännön tasolla. Ratkaisuksi luennoitsijat tarjosivat näitä tulkintafoorumeja, jotka on merkattu vuoden kelloon etukäteen. Ratkaisun avain oli myös yksinkertaisissa kysymyksissä ja vastauksissa. Kun tähän tilaan pääsemme, on pedagoginen johtaminen mahdollista.

“Otsasi hiessä sinun pitää mappisi ansaitseman” Kimmo Mäki

Vespa- opiskelu on jo edennyt kevään korvalle, vaikke ei kunnon talvea ainakaan täällä etelässä ole ollut. Masentavia tällaiset ilmat: harmaata, loskaa ja pimeää monta kuukautta. Keskieurooppalainen talvi ei meikäläistä innosta, aikanaan kärsin siitä jo kolme vuotta asuessani Saksassa, ja nyt tuntuu yhtä tylsältä ja harmaalta.

Olen aloittanut kehittämishankettani vasta nyt. Kadehtien totean, että jotkut vespalaiset ovat jo sen tehneet? Olette te kyllä hurjia. Kokeilen blogeja oppimispäiväkirjoina yhden puutarharyhmän kanssa tässä keväällä. Toivotaan, että selviän kunnialla hankkeesta, hieman jännittää. Olen haastatellut opiskelijat etukäteen, ja heillä ei ollut mitään mielikuvaa blogeista, kukaan ei edes tiennyt, mitä ne ovat. Toisaalta, he käyttävät nettiä suvereenisti ja päivittäin, mutta suurimmaksi osaksi viihdetarkoituksiin. Yllättävän vähän he käyttävät nettiä opiskelutarkoituksissa. Monet toivoivatkin, että netin käyttöä lisättäisiin opetuksessa, paljon tunnutaan edelleenkin turvautuvan perinteisiin muistiinkirjoittamiseen opettajan sanelun pohjalta. Tämä oli minulle yllätys, sillä olen itse jakanut kaiken materiaalin valmiina, ja pyrkinyt siihen, että oppimiseen käytettävä aika olisi tekemistä. En tiedä, mikä tapa on paras. Olen kuitenkin niin uusi opettaja, että vaikea mennä vertailemaan opetustekniikoita ja -tyylejä.

Hankkeeni on kuitenkin poikinut mukavia keskusteluja lähinnä kollegojen kanssa, joita olenkin muutamia myös haastatellut hankkeeni tiimoilta. Yhdessä ollaan mietitty, että yhteistyötä yli oppiaineiden olisi lisättävä ja opettajien olisi enemmän tultava pois omista poteroistaan. Vanhanaikaisia menetelmiä voitaisiin uusia (kuten käsin kirjoitetut työselosteet) tietokonetta apuna käyttäen, jota kautta yhteistyötä olisi helpompi harjoittaa. Ehkä ammattikorkeakouluympäristössä metodit ja yhteistyö ovat hieman pidemmällä kuin meillä toisen asteen opetuksessa?

Katsotaan nyt, mitä hanke sitten poikii, onko siitä hyötyä muille kuin itselleni? Kevät näyttää.

Vaikka emme kunnon talvea ole saaneetkaan, odotan jo taas innostuneena puutarhan kevättouhuja ja ensimmäisten kevätkukkien puhkeamista aurinkoisella rinteellämme.

Ainiin, pitää mainita sen verran, että tyttäreni meni tuossa viikko sitten naimisiin (valmistelutouhut hieman keskeyttivät opiskeluitani), ja häät ja tunnelma olivat kuin sadusta. Nyt nuoripari on takaisin Belgiassa ja äiti palannut työn ja opiskelun pariin, niin kaihoista kuin se aluksi olikin.

Erikoistutkija, dosentti Johanna Lasosen Studia Generalia -luento oli aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta en voi olla puuttumatta esitystapaan niin materiaalin kuin luennoinninkin suhteen. Kalvoja oli 45, esitysaika oli 2 tuntia. Toki kaikkia kalvoja ei esitetty, mutta ne olisi ehdottomasti pitänyt tiivistää kompaktimpaan ja selkeämpään muotoon. Nyt luentoa häiritsi valtava määrä detaljitietoa, sivutolkulla tilastodiagrammia pienellä tekstillä. Itse asian pointti jäi kirkastamatta. Mikä oli luennon sanoma? Tutkija, luennoitsija oli tehnyt ansiokasta työtä tutkien EU-maiden tilastoja toisen asteen koulutuksen näkökulmasta, mutta mitä haluttiin sanoa?

Tilastoista osa oli laadittu sen verran monimutkaisesti, että piti oikein pinnistellä ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Tutkin vieläkin nyt pitkään ko. luentomonisteita, ja edelleenkään osa tilastoista ei minulle auennut.

Mielenkiintoisinta luennossa oli – yllätys, yllätys – ei tilastot, vaan vertailut eri Euroopan maiden välisissä koulutusjärjestelmissä. Etenkin, kun eroavaisuudet maiden kesken ovat niinkin suuret. Toiset maat uskovat lähes pelkkään yleissivistävään opetukseen, ja toiset ovat vahvasti työelämälähtöisen koulutuksen kannattajia. Valitettavasti en näin jälkeenpäinkään osannut tulkita luentomateriaalista, minkätyyppisiä riippuvuuksia on olemassa esim. yleissivistävää koulutusta suosivan maan vs. työelämälähtöistä koulutusta suosivan maan nuorten työllistymisessä/työttömyydessä. Onko kuitenkin niin, että töitä löytyy koulutusstrategioista välittämättä tai sitten ei? Onko näillä asioilla riippuvuutta, vai onko työllisyys/työttömyys kuitenkin enemmän kiinni maan harjoittamasta talouspolitiikasta?

Järkyttävät koulusurmat tapahtuivat tänään Tuusulan Jokelassa. Suomessa. Osanotto omaisille, luokkatovereille ja opettajille. Ampujan perheen tuntoja tuskin voi kuvitella. Nuorten kasvava pahoinvointi on ollut jo pitkään tiedossa, olen usein itsekin sitä pohtinut työskennellessäni koulumaailmassa erityisnuortenkin kanssa. Ampuja oli tavallinen lukiolaispoika. Paljon ei tähän murhenäytelmään löydy sanoja. Koulujen ja opettajien on otettava nämä asiat esille, toivottavasti  tapausta osataan käsitellä yhdessä parhaan mahdollisen taidon mukaan.

Kari Kekkosen asiantuntija- alustuksen aihe on “KOULUTUS YHTEISKUNNALLISENA INSTITUUTIONA“. Tarkastelun tähtäin on vuoteen 2015 saakka. Kertomus pojasta, joka ei 1950-luvulla voinut haaveillakaan mistään muusta kuin kansakoulusta, havahdutti. Eihän siitä ole kuin 50 vuotta! Todella lyhyt aika. Muutoksen rajuus ja nopeus on ennennäkemätön. Tällä hetkellä keikumme Euroopan kärkipäässä koulutuksessa niin määrän kuin laadunkin suhteen.

AMMATTIRAKENTEEN MUUTOS on ollut uskomattoman nopea. Maatalouden osuus on tippunut 45 vuodessa 1/4-osaan, bruttomäärät antavat vielä paljon karumman kuvan. Kun 1950-luvulla maataloudessa työskenteli 286 388 henkeä, 1995 heitä oli 98 378. Suurin nousija on ollut palvelutyö 200 000:sta 800 000 henkeen.

SUKUPUOLEN MUKAAN tarkasteltuna naispuolisten insinöörien määrä on 19-kertaistunut, naispuolisten lääkärien määrä 17-kertaistunut ja moottoriajoneuvojen naispuolisia kuljettajia on 39-kertaisesti 1950-lukuun verrattuna. Miehissä poliisien määrä on 13-kertaistunut, ja terveyden- ja sairaanhoitajien määrä 11-kertaistunut. Pieniä tilastoja muutoksesta poimiakseni.

AVAUTUVIA TYÖPAIKKOJA VUOTEEN 2015 MENNESSÄ on eniten tulossa hoitoalalle. Johto- ja asiantuntijatyöt tulevat myös huomattavasti lisääntymään niin tekniikassa, hallinnossa kuin tuotannossa ja liikenteessäkin. Suurin poistuma on maataloudessa ja toimistotyössä. Toisaalta palvelusektorin kova kasvu taantuu. Eniten kasvavia ammattiryhmiä ovat asiantuntija- ja johtotehtävät, terveyden- ja sairaanhoitotehtävät, myyntitehtävät sekä opetus- ja kasvatustyö.

SIIRTYMIEN TYÖMARKKINOILLA tarkoitetaan, että toisen modernin skenaarioissa kvalifikaatiovaatimukset kasvavat, työ muuttaa muotoaan, epävarmuus kasvaa ja työurat muuttuvat pätkittäisiksi. Työssä tarvitaan yhä suurempaa teoreettista ymmärrystä, teknistä pätevyyttä, systeemipätevyyttä sekä työmarkkinataitoja.

KOULUTUKSEN VASTAUKSEN ON OLTAVA, että opetussuunnitelmia ja koulutusjärjestelmiä on uusittava ja oppimisympäristöjen on tultava avoimemmiksi ja työelämälähtöisemmiksi. Tällä hetkellä ajankohtaista ammattisessa koulutuskentässä on toisen asteen näytöt ja korkea-asteen tutkintojärjestelmien järkeistäminen.

SUOSIKKIAMMATIT ovat HS:n tutkimuksen mukaan opettaja, diplomi-insinööri, psykologi, taiteilija ja insinööri. Kummallista kai, sairaanhoitajat ovat kaukana listan peräpäässä, ja perää pitävät pappi ja hammaslääkäri. Opettaja, diplomi-insinööri ja psykologi varmasti löytävät töitä tulevaisuudessa, kuin sairaanhoitaja ja hammaslääkärikin, mutta taiteilijoiden ennuste on kai aina ja ikuisesti heikko.

VISIO: SUOMI ON VUONNA 2012 OSAAMISINTENSIIVINEN, KILPAILUKYKYINEN JA DYNAAMINEN HYVINVOINTIVALTIO. Höh? Vastako me pyrimmekin siihen? Emmekö olekaan jo? Julkinen sana antaakin erilaisen kuvan, että tämä visio olisi jo nykypäivää. Taidamme olla vielä aika kaukana ainakin hyvinvointivaltiosta. Terveydenhuoltopuolen kriisi ja toimimattomuus ei voi olla osoitus dynaamisesta hyvinvointivaltioista. Pitkät hoitojonot? Vanhusten viruminen hoitolaitoksissa yksin vaipoissaan, nukutettuna yöunille kolmen aikaan iltapäivällä?

Visioon päästäisiin, jos koulutusjärjestelmä ja valtion poliittiset toimenpiteet tukisivat yrittäjyyttä, jos toteuttaisimme aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa, jos pystyisimme luomaan globaalisti toimivia menestysklustereita, ja kaiken ihanuuden kermakakun päällä kuorruttaisi kannustava ja tasa-arvoinen työilmapiiri.

TULEVAISUUDEN IHMEIHMINEN omaa 1) instrumentaaliset kompetenssit eli hän omaa kyvyn tehdä analyyseja ja osaa organisoida, hänellä on laaja yleissivistys, hän osaa ilmaista itseään suullisesti ja kirjallisesti sekä äidinkielellään että vierailla kielillä, hänellä on tietotekniset perustaidot, hän osaa käsitellä informaatiota ja osaa ratkaista ongelmia ja tehdä päätöksiä. Hänellä on myös 2) henkilökohtaisia viestintätaitoja eli sosiaalisia taitoja. Hän toimii tiimisää, arvostaa monikulttuurisuutta ja hän on kansainvälinen. Hänellä on 3) systeemistä kompetenssia, eli ymmärrystä kokonaisista järjestelmistä, hän osaa soveltaa tietoa käytäntöön. Häneltä onnistuu myös projektin suunnittelu ja johto, ja hän on aloitteellinen ja haluaa menestyä.

APUVA! Minne katosi se ihminen…..

Nykyinen oppimisympäristö on web. Vakuutuin siitä lopullisesti, kun kävin Helsingin Sanomien informaatiotilaisuudessa ammatillisille opettajille. Aivan loistava tilaisuus, voitte käyttää ammattiopettajat tätä hyväksenne varaamalla ajan luokallenne. Saimme mukaamme hienon kansion sanomalehtien käyttämisestä oppimismateriaaleina ja ihan konkreettisia harjoitustehtäviä. Aion viestinnän opetuksessani niitä testata.

Keskusteluissamme Rooman tiimissä Tero oli lukenut kasvatustieteiden historiaa, ja ihmetteli kovasti, miksi webiä ei edes mainittu missään kirjassa? Mullistavinta asiaa, mitä me koko ajan käytämme, ei ole huomioitu teoriakirjoissa, totesi hän.  En voi kuin yhtyä ihmettelyyn.